Viimeaikoina on tapahtunut niin paljon kaikkea, etten edes tiedä mitä mun pitäisi ajatella. Mä oon niin eksyksissä mun omissa ajatuksissa, että välillä pelottaa. En tiedä enään keneen uskallan luottaa ja keneen en. En tiedä mitä mun pitäisi sanoa.. tai tehdä. Mulla meni pitkään niin pelottavan hyvin, että ei oikeastaan tullut edes yllätyksenä tämä aika, kun kaikki tuntuu menevän ihan liian lujaa päin helvettiä. Kaikki mitä teen on väärin, tai siltä ainakin tuntuu. Tällä hetkellä tunnen itteni niin yksinäiseksi, eksyneeksi ja kyllästyneeksi tähän maailmaan. Pienetkin asiat satuttaa, saa mut vajoamaan vaan syvemmälle tähän kuoppaan, jonka reunat pettää ainakun yritän pois.
Mitä niin pahaa mä oikeasti olen tehnyt, että ansaitsen tän kaiken paskan, mitä mun niskaan kokoajan kaadetaan? En mäkään ihan kaikkea kestä, vaikka ehkä tän kuoreni kanssa vahvalta vaikutan. Luulin jo pienen hetken, että nyt on kaikki hyvin, niin eiköhän joku kaada lisää vettä myllyyn ja mun henkinen helvetti vaan jatkaa kasvamistaan. Tätä fiilistä ei todellakaan paranna se, että en löydä oikeita sanoja kuvaamaan näitä mun tunteita, jonka takia en osaa kenellekkään edes kunnolla kertoa miltä musta tuntuu. Tahtoisin vaan nukahtaa ja nukkua tän pahan olon pois. Tuntuu, että kaikki mun ympärillä vaan hajoaa ja mä katson vierestä, enkä voi tehdä asialle mitään.
Miltä tuntuu, kun sulle rakas ihminen ei välitä? Entä miltä tuntuu, kun se ihminen, johon on aina voinut luottaa, kääntyykin sua vastaan? Miltä tuntuu se, kun pelkäät eniten omia ajatuksiasi? Entä se, kun vain yksi sana saa itkemään? Niimpä, sattuu niin saatanasti. En mä ennen tiennyt, mutta nyt tiedän. Ehkä en olis halunnut tietää, mutta kokemukset kasvattaa ja se mikä ei tapa, niin vahvistaa.
Sitä sanotaan, että kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu, right? Mä vaan en enään usko siihen, koska kun ovi takanani meni kiinni, ei seuraava auennutkaan ja nyt oon yksin pimeässä. Oon yksin pimeässä, yksin mun ajatusten kanssa, enkä tiedä mihin menisin tai kenelle kertoisin. Tai tiedän kenelle kertoisin, mutta mä en vaan ihan oikeasti osaa. En löydä sanoja, ja vaikka löytäsinkin, ei kertomisesta tulisi mitään. Kun jo ajatuksetkin saa itkemään, niin miten voisin sanoa mitään ääneen? Ajatukset ei ehkä tunnu niin pahoilta, mutta ääneen sanottuna kaikki tuntuu paljon aidommalta.
Onneksi mulla on vielä ihmisiä, joille voin puhua. Tai edes yrittää puhua. Onneksi mulla on vielä ihmisiä, joiden edessä mä voin sanoa kaiken. Onneksi mulla on vielä ihmisiä, joiden edessä mä voin itkeä. Itkeä ja antaa kaiken tulla ulos. Niitä ihmisiä kutsutaan ystäviksi. Ja mä oon helvetin onnellinen, että mulla on sellasia. Varsinkin nyt, kun tuntuu ettei mitään muuta enään ole.
