..so many tears

Eksyksissä ja peloissaan omassa elämässä. Kadotettuna yksin pimeyteen. Ei käsitystä mihin pitäisi mennä. Niin paljon ajateltavaa, ettei tiedä enään mistään mitään. Koko elämä ahdistaa. Ei jaksa enään mitään. Tahtoisi vain nukahtaa lopullisesti. Kaikki tuntuu liian vaikealta ja raskaalta. Liian väsynyt edes itkemään. Murtuneena pieniksi paloiksi. Pienetkin sanat sattuu liikaa. 

 

Mitä mulle kuuluu?


Oon näköjään pitäny taas vähän omaa lomaa tästä bloggailusta, mutta nyt eksyin taas kirjoittelemaan. Viime aikoina ei ole edes hirveästi inspiraatiota ollut kirjoittamiseen, kun en ole jaksanut minkään näköisiä kuviakaan ottaa. Nyt yritän kuitenkin _taas_ ottaa itseäni niskasta kiinni ja tuottaa tähänkin blogiin jotain sisältöä.

Kuitenkin, mähän olen nykyään siis Jämsässä opiskelemassa autoasentajaksi (elämässä epäonnistunut luuseri, hah!) Oon viihtyny täällä tosi hyvin ja lyhyen ajan sisällä saanut jo paljon kavereita. Vielä ei olla hirveesti mitään oleellista ammattiaineen puolella tehty, mutta eiköhän sieläkin ruveta tässä lähipäivinä jotain järkevää tekemään. Mulla on tosi mukava luokka ja ainakin mä viihdyn näiden ihmisten keskellä todella hyvin.

Mun asuinpaikka on myös muuttunut, sillä viikot asun täällä koskella asuntolassa ja viikonloppuisin Hartolassa, sikäli kun sinne asti jaksan aina raahautua. Suoraan sanottuna mua vituttaa tää asuntola yli kaiken, ei sillä etten tykkäisi näistä ihmisistä, mutta jotenkin täällä vaan on liikaa sääntöjä ja muutenkin tää paikka muistuttaa laitosta. Toivon tosiaan, että pääsen ensvuonna muuttamaan omaan kämppään, eihän täälä kestä pää.