Mä haluaisin niin kovasti päästä rutistamaan Cheriä, painamaan pääni sen turkkia vasten ja kertomaan sille, kuinka paljon rakastan sitä. Haluaisin niin kovasti vielä kerran edes nähdä pikkuiseni ja päästä kertomaan sille kaiken, mitä en ehtinyt sanoa. Haluaisin kuulla koirani iloisen haukunnan sen juostetta mua vastaan. Mä haluaisin edes pystyä sanomaan Cherille hyvästit.. ja muhun sattuu niin saatanasti, kun tiedän ettei mikään noista ole mahdollista enään ikinä.
Mä en ole ikinä ikävöinyt ja rakastanut ketään tai mitään näin paljon. En ole ikinä itkenyt minkään vuoksi näin paljon. Cheri oli mulle tärkeintä ja rakkainta tän maan päällä, enkä mä edelleenkään tiedä, miten mä voin elää ilman sitä ainoaa asiaa, jota rakastin näin paljon. Mulle on edelleenkin aivan helvetin vaikeaa puhua Cheristä tai varsinkaan sanoa kenellekkään ikävöiväni koiraani. Mua alkaa heti itkettää niin paljon, ettei puhumisesta tule yhtään mitään.
Mun on vaikea katsoa muita koiria, mun on vaikea olla muiden koirien kanssa. Varsinkin pappani uuden koiranpennun kanssa. Se muistuttaa luonteeltaan niin paljon Cheriä, että ajattelen pikkuistani väkistenkin kokoajan ollessani pennun kanssa tekemisissä. Vertaan pentua kokoajan mielessäni Cheriin ja alkaa itkettää. Toisaalta mun on hyvä olla pennun lähellä juuri sen takia, kuinka paljon se muistuttaa Cheriä, mutta kun taas miettii, kuinka pahaa mun tekee edes ajatella Cheriä, rääkkään vain itseäni viettäen aikaa pennun kanssa.
Mä en tule ikinä unohtamaan mun maailman parasta ystävää, jonka takia jaksoin elää ja hengittää vaikeimpinakin aikoina. Musta tuntuu, että tää ikävä vaan kasvaa päivä päivältä ja tää tuska käy vaan entistä sietämättömämmäksi. Mä vaan rakastin tuota eläintä ihan liikaa, ja rakastan edelleenkin.
Nuku hyvin rakas, mulla on sua edelleenkin ihan tajuton ikävä!
Rakastan sua ikuisesti♥